Täydellinen Samae

Oon se tyyppi jonka pääl on sadepilvi
En anna periks

Samae Koskinen. Voi Samae Koskinen. Edellistä postausta kirjoittaessani olin selannut Kuuluuko, Kuuntelen -albumin läpi suhteellisen nopeasti ja huonolla keskittymisellä sekä teilannut sen sunnuntaimusiikiksi. Eilen iskin levyn kuitenkin iltavuoron jälkeen ruuanlaittomusiikiksi, ja niinhän siinä kävi että makaronit paloivat pohjaan kun unohduin kuuntelemaan suomenkielistä, rehellistä, paikoin pelkistettyä, hyvin sanoitettua ja rakennettua rockia, jossa on tietysti kauniita folkvivahteita, reipas meininki ja itseironiaakin.

Ei oikein lähde tänäänkään,
olen huonompi kuin huonoimmat
Tarinoita

Voi jeesus niitä hiustyylejä
Lapsuus

Levyllä on kohdallaan myös kaksi asiaa, joihin kiinnitän itse aina eniten huomiota. Ensimmäinen ja viimeinen kappale. Kaipaan albumeissani aina sitä, että ensimmäinen biisi on herättävä ja viettelevä, kutsuu matkalle ja toivottaa tervetulleeksi kuuntelemaan, ja viimeinen sellainen, joka pistää pisteen kaikelle. Kuin elokuvan lopputekstit. Että siitä ymmärtää, että nyt se matka loppuu, vaikka albumia kuuntelisi ensimmäistä kertaa.

Myönnän, tämä on jo jonkinasteinen neuroosi, mutta jos levyt eivät toimi kuten odotan, en pidä niitä täydellisinä, vaikka kaikki muut elementit olisivat kohdallaan. Niin. En anna periks ja Lapsuus ovat juuri sellaisia kuin haluavan niiden olevan. Sopivat neuroosiin. Kaikessa on oltava alku ja loppu.

On sussakin joskus kestämistä
oot välillä hyvin hyvin vaikee
mut se on yksi syy lisää
rakastaa sua yli kaikenHän jolla on kaikki

Toinen mitä vaadin täydellisiltä albumeilta, on lyriikan laatu ja sen lähtökohdat. Asian on oltava niin, että kappaleet on kirjoitettu sydänverellä ja kaikkensa on uskallettu antaa asettumalla valokeilaan. On pistetty päänsisäinen ja henkilökohtainen elämä paperille, laulettu se kovaan ääneen kansalle. Pitää myös kikkailla kotimaisella kirjallisella verbaliikalla, ehkä niin että hipste.. sofistikoitunut yleisö, sivistynyt reilu-parikymppinen voi vain ymmärtää ja samaistua.

En toki väheksy yhtään teema-albumeita ympäristönsuojelusta, tai väkisin revittyjä musiikkigenreen sopivia flying-fuck -juttuja, koska onhan niissäkin tarkoituksensa ja ajatuksensa, mutta mitä vanhemmaksi itse kasvan, kaipaan lapsuuteni Ismo Alankojen ja Gösta Sundqvistin kaltaisia sanataitureita. Toisen kirjoittamia lyriikoita, jotka kertovat kuitenkin myös minusta itsestäni. Siksi ehkä viihdyn niin hyvin Pariisin kevään ja Happoradion kanssa, ja nyt suoraan sanoen rakastuin Samae Koskiseen.

Sanoo ettei tartte stressata
me ollaan ihan kotona
Voi kun se oiskin noin yksinkertaista
mullei oo enää kotiaHän, jolla ei ole mitään

Kaikki lainaukset, mistäpä muualtakaan kuin Samaelta. Ja jottei menisi pelkäksi tekstiksi taas, niin video - mistäpä muustakaan kuin - levyn avausraidasta. Joka on ehkä tämänhetkinen lempparini noista kaikista lempparikappaleista.




Ainii, ja loppuun vielä tämmönen:
Seuraa blogiani Bloglovinin avulla